On niitä päiviä jotka tuntuu vaan jotenkin kaaoottiselta. ( Olen kyllä myös koittanut uskotella itselleni, että se kuuluu lapsiperheiden arkeen). Kuuluukohan se? Kun jakaa päivän pieniin hetkiin ja kuviin, lapsen nauruun, kauniisiin väreihin, rakkaan tuoksuun, hyvään kahviin jne. Ei tunnu enää päivä niin kaaoottiselta. Ja sehän se on elämän yksi tarkoitus on, että löytäis aina ne vahvat pienet hetket aina vaan, niistä se onni koostuu.

Tytöillä oli serkkutyttö kylässä ja voi sitä iloa, kun sai ystävän kanssa melskata ja leikkiä. Ulkona niin paljon ja märkää lunta ettei meinannut Pikku E saada pulkkakyytiä. Isompi kiikkui liiteriin perässä puita hakemaan vaikka kehotin odottamaan alhaalla. Miksiköhän kielsin? Onneksi on tyttö omapäinen, muuten ei niin paljon oppisi ja näkisi. Aikuinen on liian usein toppuuttamassa ja jarruttamassa.

Eilen aloitin pitkästä aikaa kudelman, ja voi sitä hyvän tunteen määrää. En meinannu malttaa mennä nukkumaan, ihanaa arjen terapiaa hiljaisessa nukkuvassa talossa. "Kutominen maadottaa", on joku joskus sanonut. Niin se kyllä on. On siis se aika vuodesta, kun kanssakulkijani tarvitsee lämmikettä tunturiin. Vaatimuksina on aina lapasille ettei sais kädestä lentää, kun heittää suopunkia. Haastavaa saada just oikean kokoiset käteen. Kastuvat aina ja paljon, jolloin sinkuvat lähes muodottomiksi.