Kiikkuu kaakkuu..

 

 

Arkemme on nyt rauhallista, verkkaista, kuukausien rakennustohinan jälkeen. Nautitaan, että asiat ja paikat on kunnossa, ei ole hätää ei kiirettä. Pahilaatikot aukenevat ja tyhjenevät hitaasti, todella hitaasti ja joka tavaran kohalla punnitsen vielä, haluanko, tarvinko, säilytänkö. Tavaramäärä tuntuu nyt liian suurelta, tottui 4 kuukauden aikana pärjäämään niin vähällä. Mutta kyllähän ne omat hilpetöörit ja höpsen töpseli tekee olon omaksi ja kodin kodiksi. 

Suunnittelen, katselen, siirtelen, mietin mitä tarvii, lähinnä säilytysratkaisuja, koukkuja, naulakoita jne. Eilen laitettiin tyttöjen pesää kuntoon, tuntui niin pakahduttavan hellyyttävältä, laittaa omille ihanille tylleröille omaa huonetta. Isosisko oli kovin innoissaan järjestämässä leluja, pikkusisko keskittyy vielä kaiken syömiseen ja hajottamiseen.

Luonto on nyt karun paljas, armoton. Lehdet on tippunu. Lumi on käynyt kerran maassa, se tuntuu joka vuosi niin ihmeelliseltä. Kuku oli aivan ihmeissään ja innoissaan. Mie ajelin lumen sataessa Zumbasta kotiin, oli aivan euforioissa adrenaliinista. Oodi liikunnalle ja hielle, tuntui ivan taivaalliselta hikoilla tunti ihanien musiikkirytmien tahdissa. Usein mietin miksi ihminen laiminlyö sitä mikä juuri olis sitä kaikista tärkeintä. Kuten liikuntaa. Tekosyitä on niin monia. Omiani en kehtaa ees alkaa luettelemaan, ihan naurettavia kaikki. Mutta aah, zumba, siihen olen nyt rakastunut. Niin helppo ja ihana liikuntamuoto ja ennen kaikkea HAUSKA, ruokkii mielen- ja kehon terveyttä tasavertaisesti.

Painin päivittäin ajatusten kanssa, ollakko kotona vai töissä. 

Kuvat viime syksyltä, joissa Kuku näyttää niin kovin pieneltä.

Tuoreita kuvia heti kun saadaan uusi kamera. Vanha pikkudigikamera siirtyi ajasta menneisyyteen, eli se ihan hyvän ja kai melko pitkänki elämän (7-v).

 

Kesä tuli, kesä oli ja kesä meni. Uskomattoman nopeasti. Nyt on jo luonto keltainen, ruosteen punaistakin on vähän. Lehdetki jo tippuu puista. Valmistaudutaan jo talveen. Uusi/vanha kotimme on pian valmis, viimeikin. Loppuviimeistelyjä tehdään ja toivon mukaan pääsään jo pian muuttamaan takaisin. Tuntuu tosin, että ollaan muuttamassa ihan uuteen kotiin, niin suuren muodon muutoksen talo vanhus on kokenut.

Viikkojen ja kuukausien vieriessä hurjaa vauhtia, Pikku E on melkein alkanut kävelemään ja oppinut ison kasan uusia taitoja, tyttö on huumorintajuinen veijari. Isosisko puhuu ja kyselee paljon, venyy pituutta melkein silmissä. Niin ihania tyttöjä, että sydän pakahtuu ja tasapainon säilyttämiseksi
välillä tuntuu että räjähtää, ku pinna on kireällä. Elämää <3

M on rakentanut timpureiden kaverina melkein koko kesän. Nyt tunturit kutsuu taas, kun illat pimenee ja yöt kylmenee. On syys, syksy. Ja pian jo syystalvi.

Koiralla on jalat ihan hellänä, linkuttaa. Oli juossut viime reissulla niin paljon. N. 130 km muutaman päivän aikana.

Tuntuu, että me kaikki ollaan juostu koko kesä. Sinne, tänne, tuonne, tänne. Sitä, tätä, tuota. Nyt tuntuu hiljalleen, että elämä alkaa vähän rauhoittua.