Arkemme on nyt rauhallista, verkkaista, kuukausien rakennustohinan jälkeen. Nautitaan, että asiat ja paikat on kunnossa, ei ole hätää ei kiirettä. Pahilaatikot aukenevat ja tyhjenevät hitaasti, todella hitaasti ja joka tavaran kohalla punnitsen vielä, haluanko, tarvinko, säilytänkö. Tavaramäärä tuntuu nyt liian suurelta, tottui 4 kuukauden aikana pärjäämään niin vähällä. Mutta kyllähän ne omat hilpetöörit ja höpsen töpseli tekee olon omaksi ja kodin kodiksi.
Suunnittelen, katselen, siirtelen, mietin mitä tarvii, lähinnä säilytysratkaisuja, koukkuja, naulakoita jne. Eilen laitettiin tyttöjen pesää kuntoon, tuntui niin pakahduttavan hellyyttävältä, laittaa omille ihanille tylleröille omaa huonetta. Isosisko oli kovin innoissaan järjestämässä leluja, pikkusisko keskittyy vielä kaiken syömiseen ja hajottamiseen.
Luonto on nyt karun paljas, armoton. Lehdet on tippunu. Lumi on käynyt kerran maassa, se tuntuu joka vuosi niin ihmeelliseltä. Kuku oli aivan ihmeissään ja innoissaan. Mie ajelin lumen sataessa Zumbasta kotiin, oli aivan euforioissa adrenaliinista. Oodi liikunnalle ja hielle, tuntui ivan taivaalliselta hikoilla tunti ihanien musiikkirytmien tahdissa. Usein mietin miksi ihminen laiminlyö sitä mikä juuri olis sitä kaikista tärkeintä. Kuten liikuntaa. Tekosyitä on niin monia. Omiani en kehtaa ees alkaa luettelemaan, ihan naurettavia kaikki. Mutta aah, zumba, siihen olen nyt rakastunut. Niin helppo ja ihana liikuntamuoto ja ennen kaikkea HAUSKA, ruokkii mielen- ja kehon terveyttä tasavertaisesti.
Painin päivittäin ajatusten kanssa, ollakko kotona vai töissä.
Kuvat viime syksyltä, joissa Kuku näyttää niin kovin pieneltä.
Tuoreita kuvia heti kun saadaan uusi kamera. Vanha pikkudigikamera siirtyi ajasta menneisyyteen, eli se ihan hyvän ja kai melko pitkänki elämän (7-v).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti